LUKU 11: Huonoille uutisille ei ole hyvää hetkeä

Ikävien asioiden kertomiselle ei ole hyvää hetkeä.

Saavun johtopäätökseen, kun pähkäilen tänään asioita itsekseni. Luen keskusteluja. Selaan muistiinpanojani. Blogin pitäminen alkaa jo maistua työltä, koska olen jo yli kuukauden ajan saanut eteeni enemmän informaatiota kuin seesteisyyttä kaipaavat aivoni haluaisivat käsitellä.

Viime vuosien aikana Lahden Lätkäseurasta on sieltä täältä vuotanut huolestuttavia signaaleja. Sellaiset pystyy urheilupiireissä lakaisemaan maton alle pelaamalla kahtena keväänä peräkkäin finaaleissa.

Jos silloin asioista olisi journalistisesti tutkittu ja lähteet kertoneet, olisi se todennäköisesti koettu niin, että väen vängällä haetaan negatiivisia puolia tylsyttämään jotakin hyvää. Nyt, kiekkokaudella 2024–2025, on huono hetki, kun Lätkäseuralla menee huonosti. Ylireagoidaan yhteen heikompaan kauteen. Erityisen huono aika on nyt maaliskuussa, kun joukkue kamppaileekin yllättäen pudotuspelipaikasta, joka näytti tietotulvan alkaessa jo karanneen.

Aikani kirjoittajan tiimalasissa valuu silti jo vähiin. Ei enää montaa viikkoa. Siksi päätän jatkaa.

Luen kommentin. ”Tällainen jatkuva asioiden jauhaminen ja ”tutkivan journalistin” loan heitto tuskin auttaa asiassa. Virheitä on tehty, mutta niin niitä tullaan tekemään tulevaisuudessakin.”

Taidan elää toisessa todellisuudessa. Popedan kitaristi Costello kertoi hänen ja solisti Paten yhteisenä periaatteena olleen, että ”maton alla on aina tilaa”. Se voi toimia kahden ihmisen välillä. Sinnehän lakaisen toisinaan omiakin asioitani. Mutta entä jos puhutaan laajasta yhteisöstä urheiluseuran ympärillä? En ihan tunnista sitä, että asiat paranisivat vaikenemalla epäkohdista ja lakaisemalla maton alle.

Lahden Lätkäseuralla on omistaja, jolla selkeästi on hyviä ja huonoja puolia. Hän on itse valikoinut töihin joukon, jolla selkeästi on hyviä ja huonoja puolia. Johtamistavasta muodostuu kulttuuri, toiminta ja seuraukset, joilla on hyviä ja huonoja puolia. En varmasti ole tietoinen kaikista hyvistä puolista, enkä voi viestintuojana ammutuksi tulemisen pelossa välittää kaikkia niitä huonoja puolia, ainakaan vielä.

Mutta tuntuu, että ne huonot puolet ovat lisääntymään päin. En tiedä milloin niistä olisi hyvä hetki tuoda huonoja uutisia. Tuskin koskaan. Tai riippuu, että kenen mielestä.

Kun luen kommentteja, alkaa jo vaikuttaa siitä, että suurin ymmärrys vallitsee Lätkäseuran omistajaa, Nupea, kohtaan. Jos kritisoin häntä, on kohteena seuran aikoinaan pelastanut sankari. On väärä ajankohta, ja on epäreilua kohdistaa se häneen. Tai useampaankaan johtajaan. Nupeen, joka joskus pelasti seuran. Leluun, joka löytää hyviä pelaajia. Lateen, joka on kasvattanut liiketoimintaa. Hallituksen puheenjohtaja Tommiin, joka tekee jotakin.

Ehkä Nupe onkin uhri, jota ympäröi pölvästien jääkiekkoyhteisö, joka ei vain ymmärrä miten kiekkoseura toimii?

Omistaja ja yritys. Yksilö ja yhteisö. Teko ja vaikutus. Mietin valmentajaa, jonka ura huipulla voi karahtaa yhteen epäonnistuneeseen projektiin. Mietin pelaajia, jotka ovat saaneet illasta toiseen yleisön rapaa niskaansa. Mietin työhönsä väsyneitä, huutamista kuunnelleita ja sairauslomalle jääneitä toimistotyöntekijöitä, joiden työn julkisempia osuuksia niin ikään kritisoi tuhansien seuraajien joukko.

Kriittisempi ja tutkivampi journalismi koetaan usein kohteensa haittaamiseksi, vaikka itse asiassa voi olla päinvastoin. Monien kannalta se voi olla hyväksi, jopa kohteen itsensä. Journalismia ei haukuta turhaksi esimerkiksi silloin, kun se paljastaa valtion virastossa rahaa omiin liiveihinsä kavaltaneen henkilön. Silloin kaikki kokevat hyötyvänsä. Käsitys journalismista riippuu aina tilanteesta ja tulkitsijasta.

Aiemmin Lahden Lätkäseurasta on kuultu julkinen totuus ja huhuja kulissien takaa. Onko koskaan hyvä hetki sille, että paljastetaan julkisia valheita ja totuuksia kulissien takaa?

Uusi kommentti. ”Kauan sitten oli Naskinen niminen kiekkojournalisti. Kun lahtelaisella kiekkoseuralla oli vaikeaa, tuli hän ja luotsasi seuran vaikeiden aikojen läpi. Kiitos siitä hänelle. Tekoja, ei pelkää räksytystä.” Joissakin kommenteissa asia alkaa kääntyä jo niin, että kenenkään vaihtoehdot ovat joko ostaa seura itselleen tai olla hiljaa ja kantaa lisää rahaa taloon. Nupe tai ei mitään.

Itselläni ei harmittavasti ole rahaa ostaa seuraa, eikä tuskin asiaa seuraan tekoja tekemään. Kirjoitan, koska se on ainoa kykyni asiassa. Olin silloin liian pieni muistaakseni, miten Naskinen ja aikalaiset kollegansa kirjoittivat. Ehkä heidän olisi pitänyt olla terävämpiä jo ennen kuin seura oli siinä jamassa, että se piti pelastaa?

Ehkä lahtelaisen urheilujournalismin olisi pitänyt olla terävämpää jo vuonna 2002, jolloin kuulema Lätkäseura oli taas jo konkurssiuhan partaalla, vaikka juuri oli tehty kovaa nousua kohti kärkeä. Siitä eteenpäin menikin taas huonosti, ja totuus valkeni 2005. Silloin piti taas, niin, pelastaa.

Johtaahan voisi hyvin ja järkevästikin. Siten että seuran perustoiminnot toimivat, kuten toimivat joskus ennen, viestitään ja markkinoidaan hyvin, kuten tehtiin vielä viime vuosikymmenellä, ollaan avoimempia ja miellyttävämpiä, kuten Lätkäseura oli joskus aiemmin. Sen sijaan toimitusjohtaja pyysi juuri faneja talkoilla apuun, jotta seuran viestinnästä saataisiin kuntoon faktat ja suomen kieli. Mitä?

Ja ymmärrän niitä lukijoitani, jotka kokevat tämän olevan ylipitkää ulostetta. Joidenkin mielestä taas tämä on kiinnostavaa ja lisäarvoa tuovaa sisältöä. Molemmat ovat vain mielipiteitä, eivät faktoja.

Tämä on kokeilevaa urheilujournalismia. Jos vain levy-yhtiöltä olisi kysytty, ei Stairway to heavenia koskaan tehty 8-minuuttiseksi, koska monet ihmiset kuuntelevat helppoa 3-minuuttista. Dokumentit saavat aina vähemmän katselijoita kuin kissavideot.

Olenhan minäkin ollut toimittajan työssä urheiluhallien lisäksi myös taidenäyttelyissä, yrittänyt ymmärtää mitä tarkoittaa installaatio, ja sitten yrittänyt kirjoittaa siitä edes etäisesti uskottavan artikkelin lehteen. Asiaan vihkiytyneitä kiinnostaa, muut hyppäävät sen sivun yli.

Yhtenä päivänä äskettäin ajoin autoa ja huomasin vaistomaisesti kääntäväni radion volumen nollaan, kun uutiset alkoivat. En enää jaksa kuunnella, kun taas suurvallan johtaja on levittänyt lisää pahuutta, tai joku kaapeli on katkaistu. Niin, urheilu on seonneen maailman keskellä monille sellainen turvasatama, jossa vallitsevat sentään tietyt säännöt ja rutiinit. Kaikki eivät kaipaa sinne asioita pintaa syvemmältä. Huomaan, etten itsekään enää juuri nauti tästä aiheesta kirjoittamisesta, mihin olen viimeisen kuukauden ajan paneutunut. Olisi keveämpiä ja kivempiakin aiheita.

Kirjoitan silti, koska niille muille aiheille löytyy kirjoittajia, ja vaikuttaa siltä, että näille ei. Onhan näistä kuulemma vinkattu aiemmin paljon etevämmillekin toimittajille, mutta jutut eivät vain sitä kautta ole edenneet. Siinä saattaisivat kärsiä monenlaiset henkilösuhteet. Enkä vain saata ymmärtää, että miksi pitäisi vain kirjoittaa mitä on tapana kirjoittaa, ja johtaa siten miten nyt joku saa päähänsä johtaa. Ihmisillä on kykyjä parempaankin.

Hyvä Aatu, pidä toi, onnistuit taas ylipitkällä tekstillä perustelemaan itsellesi jotain, jonka melkein uskot itsekin, ääni pääni sisältä sanoo.

Huomenna on pelipäivä, eiköhän pyhitetä se. Silloin olen taas lainapestillä Uudessa Lahdessa, ja paperille piirtyy kevyempää mustetta.

Seuraa ja saa blogin tuoreimmat päivitykset Facebookissa ja Instagramissa, tai jätä kommentti alla olevaan laatikkoon. Tai haluatko itse kertoa jotakin? Ota yhteys sähköpostilla: kiekkoaktivisti@gmail.com

Tarinan aiemmat osat

Esipuhe

LUKU 1: Raastepöydästä voi aloittaa

LUKU 2: Märkäkorvapuusti

LUKU 3: Lelun laatikko

LUKU 4: Juhamatti vs. Juhamatti

LUKU 5: Syksyllä yhtä ja keväällä kolmatta

LUKU 6: Positiivisesti ohjelmoitu

LUKU 7: Setä-Sami

LUKU 8: Nesteen nurkkapöytä

LUKU 9: Kun yksi silta rakentuu, toinen jo palaa

LUKU 10: Pelastajan hintalappu