Vaikka on Pelicansin vaiheilla alkusyksy tuskailtu monella tapaa, niin on myös hellitty erityisesti omien nuorten kasvattien vahvalla esiinmarssilla. Aiemmin tässä blogissa tarkasteltiin Leevi Tukiaisen, 24, tehokasta alkua, sitten ratkaisijan viittaa alkoi sovitella Rasmus Kumpulainen, 19, ja nyt puolustuksen puheenvuorona suurimman huomion on jo ehtinyt varastaa Daniel Nieminen, 18.
Paljon on tapahtunut kuuden ottelun aikana Niemiselle, joka vielä pari viikkoa sitten eleli käytännössä täysin Liiga-kartan tutkan alla. Taitojen väläyttelyn ohella on tullut pisteitä: Niemisen 0+5=5 pitävät Pelicansin sisäisen pistepörssin sijaa 4. Näillä peliotteilla on vain ajan kysymys, että tehoja tulee lisää.
Mutta nyt tarkemmin puolustaja-Niemiseen ja seitsemän sanan luonnehdintaan:
Poikkeuksellinen luistelutaito yhdistettynä kykyyn pelata kovassa vauhdissa.
Luistelun ja nopeustaitavuuden ominaisuuksia ei voi nykyjääkiekossa liikaa painottaa. Niiden ansiosta esimerkiksi Sebastian Aho ja Miro Heiskanen pystyvät rytmittämään peliä NHL:n huipulla asti. Heillä on luistelun taito ja nopeus vastata pelin perustempoon, eli kyky tuottaa korkeaa luistelupotkujen frekvenssiä ja säilyttää vauhti liukumallakin. Mutta on myös käsien taitoa syöttää, vastaanottaa ja hallita kiekkoa kaksinkamppailuissa, kun vauhti nostetaan hetkittäin huippuunsa.
Vähennä yhtälöstä luistelua tai nopeustaitavuutta, niin terävimmälle huipulle ei enää ole asiaa.
Daniel Nieminen on niitä harvoja Pelicans-kasvatteja, joilla juniorivuosina saatu taitopohja mahdollistaa kehityksen kansainvälisellä tasolla peliä hallitsevaksi pelaajaksi. Mikä se taso sitten tulee olemaan, sen aika näyttää. En toki ole unohtanut Aatu Jämseniä enkä Brad Lambertia, mutta puolustaja-Niemisellä on omaan pelipaikkaansa suhteutettuna ehkä vielä vähän parempi lähtötaso ja kokonaisvaltaisempi ote pelaamiseen. Kun näihin yhdistetään selkeästi hyvin raksuttava pelipää, on lupaava kokonaisuus valmiina.
Niemisen ominaisuuksissa on jotain samaa kuin Sami Vatasella tai Anssi Salmelalla, jotka NHL-tasolle ylsivät. Ja on samantyylisiä (ollut) muitakin, mutta ei Suomesta kovin monia: Julius ja Anttoni Honka, Ville Koistinen ja Niemisen ikätoveri Aron Kiviharju. Vaikka jääkiekko on muuttunut, on pienikokoisten (Nieminen on 182cm ja 80kg) puolustajien yhä oltava taitavia ja nopeita menestyäkseen. Sellaisia seisahtuneita pelissä ei oikein saa tulla. Käytännössä aina kun kiekon saa missä tahansa päin kenttää, on jo oltava jokin esiliike johonkin suuntaan, tai sitten valmiiksi valittuna ratkaisu kuten syöttö, laukaus tai harhautus. Paikoilleen pysähtymiselle tai suorin polvin liukumiselle ei yksinkertaisesti ole aikaa.
Nieminen on toistaiseksi näyttäytynyt oivana pelintekijänä. Laukausta ei olla vielä hirveästi nähty. Ylivoimalla tuottavuus voi määritellä paljon sitä, kuinka korkealle ura voi yltää. Tietynlaisena bonuksena Niemisellä luistelun erinomainen tasapaino mahdollistaa myös fyysisyyttä ja taklauspeliä, jossa hän on ollut silmämääräisesti Pelicansin aktiivisimpia.
Ja lopuksi sitten vielä jäitä hattuun. Nuorilla pelaajilla tätä ensimmäistä loiston hetkeä kirkkaammissa valoissa seuraa usein se heikompi jakso, ja sekin voi olla pitkä. Urheilussa puhutaan jopa toisen kauden kirouksesta, kun kasvaneet omat ja muiden odotukset luovat painetta, vastustajat huomaavat, etkä pääse enää yllättämään. On pitänyt hankkia voimaa ja kenties vähän muokata pelityyliäkin. On isompi rooli, raskaampi fyysinen kuorma. Toimittajat kyselevät, NHL-seurat kyselevät.
Se on sitten persoonasta ja tukijoukoista kiinni, miten sen myllyn käsittelee ja huippu-urheilijan loputonta työntekoa malttaa jatkaa.
Lisäksi sopii toivoa, kun Nieminen jatkaa kiekon kuskailua ahtaisiin väleihin ja vastustajat hiljalleen kovenevat numeroa 87 vastaan pelatessaan, että Nieminen säästyisi lajille valitettavan tutuilta pää- ja polvivammoilta – ja tietenkin loukkaantumisilta muutenkin.
