Viime viikolla käsittelin laajasti Pelicansin viime vuosien pelaajahankintoja. On hienoa miten Pelicans on pysyvästi saanut kuntoon jotakin sellaista, joka aiemmin oli miltei pysyvästi rikki. Seura ehti kipuilla yli 15 vuotta SM-liigassa erityisesti ulkomaalaisten pelaajien epäonnistumisia, ja ylipäätään rekrytointeihin menetettyjä resursseja.
Toinen pohdintani tänään on Pelicansiin aina liittynyt taidon ja voiman, tai älyn ja fysiikan, ristiveto. Siinä tullaan jo identiteettiasioihin, joita mainitussa Tommi Turusen haastattelussa sivuttiin.
Lahti-kiekossa on aina ollut oma sijansa boheemeille taiteilijoille ja karskeille kovanaamoille. Pelicansin sympaattisuus teki siihen alkuaikoinaan pesäeron, mutta Liiga-vuosina identiteetti on käynyt kummallista aaltoliikettä. Kerrataanpa.
Hyötyykö Pelicans kovan jätkän maineesta ja korkeasta sijoituksesta Liigan ulosajo- ja pelikieltotilastoissa?
Kari Elorannan päävalmentajavuosina 1996-2002 Pelicans oli leimallisen taitava ja tasapainoinen joukkue. Sen jälkeen 2003-2005 sitä muovattiin kovaotteisempaan suuntaan.
Hannu Aravirran kausina 2006-2009 pelattiin taas taitokiekkoa, joskin fyysisen neloskentän sähköistämänä. Sitä seurasi 2010-2011 taas kovempi ja taitamattomampi jääkiekko.
Keväällä 2012 tuli hopeaa. Lähteneiden Ryan Laschin ja kumppaneiden tilalle hankittiin taas isompia ja kulmikkaampia pelaajia.
Aravirta palasi palauttamaan harmonian kaudelle 2013-2014. Seuraavat kaudet 2014-2018 rymisteltiin taas moottorisahoin.
Huomaatko kaavan?
Jos vähän kärjistää, niin Pelicans on menestynyt parhaiten silloin, kun pelaajien ja pelitavan taitotaso on ollut riittävän korkealla. Vastaavasti silloin ei ole menestytty kovin kaksisesti, kun pelikaaneista on yritetty kyhätä jonkinlaista köyhän miehen HIFK:ta, jossa taklaaminen tulee ennen taitoa aakkosissa.
Joku valmennusryhmä on aina aika ajoin päivittänyt Pelicansin vastaamaan jääkiekon yleiseen kehitykseen pelinä. Seuraava valmennus on taas palauttanut “lahtelaisen rouheuden” ja huonommat sarjasijoitukset.
Aivan kuin jossakin taustalla Pelicansin kiekkoseuran dna:ssa aina muhisi halu tappeluihin, häiriköintiin, fyysiseen ja henkiseen alistamiseen. Jonkinlainen kaipuu kovuuteen, synkkyyteen ja vaaran tunteeseen. Johonkin sinne mihin Lahti ja lahtelaisetkin on leimallisesti yhdistetty.
Tällä hetkellä Pelicans ei kaukalossa ole enää erityisen ronski, mutta viime vuosina seura on muuttanut logonsa vihaisemmaksi ja kotipeliasujen pääväri on kuin vaivihkaa vaihtunut mustaksi. Pekko Pelikaanista on muovattu ristiriitaisempaa hahmoa. Pelicans saattaa ilmoittaa markkinoinnissaan, että “Kosto elää”, tai mehustella jenkkighettojen kappaleella Bad Boys ja kuvilla edellisen ottelun tappeluista.
Tällainen “pimeä puoli” ehkä kuuluu jääkiekkoon showna, mutta mietin vain, onko se yhä tätä päivää, tarvitseeko Pelicans välttämättä sitä? Hyötyykö Pelicans kovan jätkän maineesta ja korkeasta sijoituksesta Liigan ulosajo- ja pelikieltotilastoissa?
Korostan, ettei tätä pidä tulkita niin, että taitavan joukkueen tulisi olla pehmeä ja heikko. Olen itsekin ollut karheamman jääkiekon kannattaja. Se tulee jostain sieltä 1990-luvulta, jolloin on vahvimmat vaikutteensa lajista saanut. Uskon, että Pelicans tarvitsi Tommi Niemelänkin projektissa pari isokokoisempaa puolustajaa, jotta kaksinkamppailuita voittamalla tie finaaleihin asti aukesi. Mutta se mikä on todellista pelikovuutta jääkiekossa tai vahvuutta elämässä ylipäätään, on vuosien saatossa muuttunut.
Ajattelen niin, että Lahden on aika uudistaa synkän teollisuuskaupungin imagonsa ja uudistua vaikkapa ympäristöviisaaksi yliopistokaupungiksi. Luulen, että ihmiset alkavat olla siihen melko valmiitakin.
Pelicans taas täyttäisi aivan hyvin tehtävänsä lahtelaisena jääkiekkoseurana, jos sen identiteetin mukaista olisi osata ensisijaisesti pelata jääkiekkoa, kunnioittaa peliä ja vastustajaa, ja tehdä sen kaikin puolin urheilijana eläen.
Sen sijaan aivan kuin Pelicans aina palaisi päivittämään vanhoja mielikuvia menneistä boheemeista taiteilijoista ja elämänkoulun läpikäyneistä häiriköistä, jotta saadaan jäähypenkkiä täytettyä ja pääsyliput myytyä. Onko se varmasti sitä mitä 2020-luvun ihmiset, yhteiskunta ja urheilun eetos kutsuvat puoleensa?
Varmasti se on sitä joillekin, mutta onko enää enemmistölle jääkiekon seuraajista?
Seuraa ja saa blogin tuoreimmat päivitykset Facebookissa ja Instagramissa, tai jätä kommentti alla olevaan laatikkoon.