Pelicansin tie pelaajahankintojen mestariksi, osa 1/3: “Meille ei tule sitten enää yhtään pelaajaa näkemättä”

Lahden Pelicansissa elettiin 2010-luvun alkuvuosina urheilullisesti oikukasta aikaa, vaikka seura oli pitkäjänteisesti onnistunut vakauttamaan asemansa SM-liigassa ja uhkui kasvukykyä. Kaukalossa mentiin vuoristorataa. Yhtenä keväänä kärvisteltiin liigakarsinnoissa, seuraavana paistateltiin finaaleissa.

Valmentajat ja pelitavat vaihtuivat vuosina 2010-2015 lähes kaudesta toiseen, samoin pelaajat kuin Reippaassa konsanaan. Budjetin ja suosion kasvusta huolimatta Pelicansista ei tullut vahvan identiteetin joukkuetta, vaan sekalainen joukko, johon harhailun loppuaikoina melkeinpä pääsi pelaamaan, jos omisti luistimet.

Urheilujohtamisen tietyt puutteet olivat kuitenkin paistaneet Isku Areenalta kilometrien päähän oikeastaan koko Pelicansin liigataipaleen ajan. Elettiin aikaa, jolloin toimitusjohtaja teki pelaajasopimukset. Yleisenä tapana oli niin. Harvalla seuralla oli erillisiä urheilujohtajia, joten toimitusjohtaja yritti parhaansa mukaan vastata sekä taloudesta että urheilusta. Se on aika laaja työkenttä.

Pelicansin toimistossa myyntihommiaan aloitteli oman pelaajauransa 2007 lopettanut Tommi Turunen. Päävalmentaja Kai Suikkanen halusi (2011-2013) usein otteluiden jälkeisenä päivänä kuulla mitä 600 liigaottelun konkari pelissä näki.

“He sitten ottivat siitä jotain vinkkejä tai olivat ottamatta”, Turunen muistelee nyt syksyllä 2024.

Lahti heräsi turkoosiin huumaan keväällä 2012. Sillä kaudella kuin taikaiskusta melkein kaikki onnistui, jopa ulkomaalaisten pelaajien hankinnat. Pelicans venyi historiallisesti liigafinaaleihin ja hopealle.

“Seuraavan kauden joukkuetta alettiin kasata vasta kauden jälkeen”, Turunen kuvailee siitä seurannutta vuoristoradan alamäkeä kuin huonon urheilujohtamisen oppikirjasta.

Ei niitä oikeasti seurattu mitä ne tekee, minkälaisia ihmisiä ne on.

Syksyllä pelaajat kuten Lee Goren, Ryan O’Marra ja Angelo Esposito liittyivät surullisen tuttuun epäonnistuneiden hankintojen jatkumoon. Sitä olivat vuosien saatossa viitoittaneet Shayne Toporowski, Jason Bonsignore, Robert Guillet, Carl Corazzini ja Lou Dickenson vain muutamia mainitakseni.

Oli vieläpä NHL:n työsulkukausi, ja liigaseurojen kahmiessa vahvistuksia jäi Pelicansin leukapussiin siinäkin leikissä taas tyhjä arpa, kun välinpitämätön ja laiska Jamie McBain saapui Lahteen. Goren sentään teki pisteitä, mutta hänellekin näytettiin ovea tiettävästi tulehtuneiden henkilösuhteiden takia.

“Käytännössä agentit käsittääkseni tarjosivat pelaajia ja tilastot katsottiin. Jos se oli Suomesta, niin varmaan joitain nähtiinkin, mutta kyllä ulkomailta tuli jos jonkinlaisia pelaajia. Ei niitä oikeasti seurattu mitä ne tekee, minkälaisia ihmisiä ne on. Ei taustoja tutkittu”, Turunen sanoittaa noina vuosina vallinnutta ajankuvaa.

Hankintojen onnistumista on toki monimutkaista verrata keskenään. Juuri Suikkasen valmentamat kaksi kautta Pelicansissa ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka joukkueen onnistuessa yksilötkin pääsevät loistamaan, ja kääntäen vaikeuksien keskellä hyvätkin yksilöt uppoavat keskinkertaiseen massaan.

Arviointi on myös suhteessa pelaajan hintaan. Jotkut olivat kalliimpia ykkösketjun satsauksia ja jotkut edullisempia kokeiluja kesken kauden. Joka tapauksessa ei Pelicans vain millään tuntunut osuvan niihin helmiin, joilla olisi ainesta tehdä 50 pistettä tai nousta Liigan parhaiden hankintojen listoille.

Niillekin jotka Lahdessa joten kuten onnistuivat, Pelicans toimi turhan usein väliportaana alaspäin SM-liigaa heikompiin sarjoihin. Richmond ja Mike York loivat ihan kunnioitettavat urat Saksassa, Teddy Da Costa puolestaan Puolassa, Jakub Sindel Italiassa ja Jordan Smotherman siellä sun täällä.

Peliuran näkymistä ja motivaatiosta vielä enemmän kertoo se, että Goren, O’Marra, Esposito ja Dwight Helminen käytännössä pistivät hokkarit naulaan melko pian Pelicans-visiittinsä jälkeen.

Eikä kyse ollut vain siitä, että ennestään tuntemattomat ulkomaalaispelaajat epäonnistuivat. Kaudella 2008-2009 Pelicans koki karusti termin “has been” merkityksen, kun joukkueen johtohahmoiksi hankitut Lasse Pirjetä ja Kari Haakana tekivät yhteensä kaksi maalia ja yhden syöttöpisteen kauden aikana.

Koripallossa pelaajien ja agenttien tarjouksia tulvii seurojen toimistoille ja some-tileille. Jalkapallossa määrä on vielä paljon suurempi. Joukkue olisi mahdollista kasata pelkällä sähköpostilla kuin kuka tahansa fani kotonaan. Todellisuus ei tuntunut olevan kovin kaukana siitä, kun vielä seuraavina vuosina esimerkiksi entinen stara Pavel Rosa ja täysturhake Josef Hrabal pukivat turkoosinutun ylleen.

Urheilujohtamisen aikaan

Jos pelaaja olikin joskus ollut hyvä ja tunnettu, oli uran lakipiste jo takana ennen Pelicansiin saapumista. Jos taas ei ollut SM-liigasta tuttu, oli hankinta lottoamista. Nämä vaihtoehdot toistuivat liian usein.

“Tomi-Pekka Koluhan sen ilmoitti, että meille ei tule sitten enää yhtään pelaajaa, ellei “Lelu” tai “Dogi” ole sitä käynyt katsomassa”, Turunen sanoo.

“Ei enää yhtään hankintaa näkemättä. Se on kiellettyä. Menette ihan mihin vaan, mutta menette katsomaan”, itsekin Pelicansissa pelannut Kolu paalutti Turusen mukaan.

Kun tultiin kesään 2016, ylennettiin Kolu markkinointijohtajasta toimitusjohtajaksi, urheilujohtajaksi Janne “Lelu” Laukkanen, ja pelaajatarkkailijoiksi Kari Eloranta, Marko Jantunen, Pekka Saittakari sekä Tommi “Dogi” Turunen. Pelicansissa oli viimein nähty tarpeeksi sutta ja sekundaa. Nyt sille oli määrä tehdä loppu.

“Kun kuitenkin pelaajiin menee rahaa, niin pakkohan meidän oli alkaa tietää, mitä sieltä on tulossa, mihin tarkoitukseen ja mihin valmennukseen”, Turunen kertaa muutoksen taustoja.

“Meillä on pieni budjetti, meidän pitää osua, ja mielellään vielä löytää pienellä rahalla. Periaate tavallaan oli, että 50 000 eurolla pitää saada 100 000 euron pelaaja. Jos ei se vielä ole valmis, niin se meillä kasvaa, jotta se tekee sadan tonnin tuloksen.”

Ne oli sellaisia luottojätkiä, keiltä sai aina tietoa.

Komealta kalskahtanut ryhmä tiivistyi käytännössä pian Turuseen ja Laukkaseen, joka oli saanut pelaajabudjetin käytettäväkseen.

“Ei me kertaakaan edes juteltu tuolla ryhmällä missään keskenään”, Turunen toteaa.

Laukkanen ei ollut Pelicansin ensimmäinen urheilujohtaja. Tehtävää hoiti kiekkopiirien moniosaaja Mika Saarinen vuosina 2012-2015. Jos hyvää oli sinä aikana saatu aikaan, eivät tulokset ainakaan liigajoukkueen hankinnoissa vielä kuitenkaan näkyneet.

Samaan aikaan Laukkanen oli ennen Pelicansiin tuloaan ollut neljä vuotta HPK:n pelaajakoordinaattorina. Pelicans sai hänestä paljon valmiimman urheilujohtajan kuin ne seurat, jotka tänäkin päivänä palkkaavat ensikertalaisia työharjoitteluun yhteen seuran tärkeimmistä positioista.

Mutta miten aloittaa työ, kun Pelicansilla ei ollut valmista toimintamallia?

“Se oli hyvin simppeliä, kun “Lelu” tuli ekaa kertaa toimistolle. Asia numero yksi: verkostoituminen. Hankitaan pelaaja-agentteja meidän avuksi”, Turunen muistaa.

“Niihin pitää vain tutustua. Ei se että lähetellään kirjeitä ja sähköposteja, vaan me lähdettiin Tshekkiin ja Itävaltaan käymään sellaisten agenttien luona. Katsottiin pelejä, istuttiin iltaa ja tutustuttiin toisiimme. Haettiin sellainen yhteys, että pystytään luottamaan toisiimme.”

Pelaaja joka meinasi jäädä huomaamatta

Syksyllä 2016 kaukalossa nähtiin jo ryhdikkäämpi Pelicans, olivathan Petri Matikainen ja Pasi Nurminen tulleet valmentajiksi jo vuotta aiemmin. Aggressiivisen teutaroinnin keskellä liigauraansa Pelicansissa aloitteli muuan Iikka Kangasniemi.

“Me ruvettiin silloin jossain vaiheessa Kolun kanssa jauhamaan, että meidän tarvii saada tuommoinen Kangasniemi. Se on ylitaitava jätkä, ja osaa pelata pienenä pelaajana. Siihen (hankintaan) me päästiin jo vaikuttamaan, vaikka ei oltukaan vielä päättämässä”, Turunen sanoo.

Turunen oli aiemmin hoitanut pelaajien kaukalon ulkopuolisia asioita, ja tutustunut sitä kautta esimerkiksi Ryan Laschiin, Radek Smolenakiin ja Michal Repikiin, niihin harvoihin onnistuneisiin ulkomaalaisiin. Repik esimerkiksi oli laatupelaaja, tuleva Tshekin olympiaedustaja, joka kärsi kaudella 2014-2015 huonosta joukkueesta, eikä hänestä muodostunut kahden edellä mainitun kaltaista Pelicans-legendaa.

Turusen mukaan juuri hänelle Repik kävi kauden aikana tilittämässä turhautumistaan. Kuuntelu kannatti.

“No sitten kun Tshekistä jotain tarvittiin, niin saatoin aina soittaa Repikille tai Smolenakille, että minkä tyyppinen pelaaja, kun pelaavat niitä vastaan ja voivat kertoa. Ne oli sellaisia luottojätkiä, keiltä sai aina tietoa”, Turunen sanoo.

Laukkasen ja Turusen työ uuden verkoston luomisessa ulkomaille edistyi vähitellen. Löytyi puolen tusinaa agenttia, joilla oli tarjolla paljon pelaajia.

“Heille kerrottiin mitä halutaan, mikä on budjetti. Samoin suomalaisille agenteille. Siitä agentit tiesivät, mitä meille voi tarjota, mistä kategoriasta, minkä tyyppisiä pelaajia, ja mikä meidän valmennus on.”

Koho alkoi nykiä lupaavasti, kun eräs entinen jääkiekkoilija otti yhteyttä. Turusen mukaan hänen kanssaan oli tehty yhteistyötä aivan muulla saralla, mutta vinkkimies halusi kertoa Keski-Euroopan EBEL-liigassa pelaavasta pelaajasta, joka oli vaarassa jäädä huomaamatta.

Kohteen nimi oli Libor Sulak. Turunen ja Laukkanen lähtivät kohti lentokenttää.

Kolmiosainen haastattelu jatkuu ylihuomenna osalla 2/3.

Seuraa ja saa blogin tuoreimmat päivitykset Facebookissa ja Instagramissa, tai jätä kommentti alla olevaan laatikkoon.