Scoutti. Pelaajatarkkailija. Ammatissa on oma mystiikkansa, vaikka sen arki on puuduttavaa istumista jäähallien lehtereillä.
Pelicansin pelaajahankinnoista kesästä 2016 alkaen vastanneille urheilujohtaja Janne Laukkaselle ja pelaajatarkkailija Tommi Turuselle muodostui Turusen mukaan työnjako, jossa kumpikin keskittyi hieman enemmän oman pelaajauransa osaamisalueeseen. Turunen erikoistui enemmän hyökkääjiin ja katsoi pelipaikasta riippumatta pelaajan hyökkäysominaisuuksia, Laukkanen taas puolustajia ja puolustustaitoja.
“Sitä ei oikein voi koulussa opettaa, meille silmä kertoo eri tavalla kuin normaalille katsojalle. Sitä on vaikeaa selittääkään”, Turunen pohtii työstään.
Kiersin kerran junalla viikossa koko Itävallan, näin neljä vai viisi peliä. Aikaa se vaatii, mutta sitähän minulla oli.
Turunen oli omalla pelaajaurallaan sulava ja tekninen laitahyökkääjä. Hän myöntää, että myös scouttina hänellä oli lempein katse Iikka Kangasniemen ja Tyler Kelleherin kaltaisiin taitopelaajiin.
“Ne tuovat jotain sellaista, mitä ei normaali pelaaja pysty tuomaan. Ja sitten tykkäsin, jos pelaajalta tuli pelissä jokin erikoisjuttu.”
Kelleherin Turunen muistelee noteeranneensa nimenä yliopistosarjojen listoilta jo vuonna 2018, mutta pelaajan tie vei Saksaan. Kelleher päätyi lopulta Pelicansiin vasta 2023 vähän sattumaltakin epäonnistuttuaan Tapparassa.
Kun kartoitettuja pelaajia on paljon tiedossa, saattavat siirrot toteutua vasta pitkän ajan kuluttua. Ja paljon Pelicansin “Latu-partio” ehti Tshekissä ja Itävallassa näkemään vuosina 2016-2021.
“Vääräleuat tietenkin puhuivat, että siellä ne istuvat kaljalla ja muuta. Totta kai jos me mennään pelaaja-agenttien kanssa syömään Tshekissä, niin siellä siihen kuuluu, että otetaan samalla oluet. Mutta eihän siellä kännissä pyöritä, kun seuraavana päivänä pitäisi liikkua paikkaan B”, Turunen lohkaisee.
Tutka päälle jo alkulämmittelyissä
Tarkkailumatkoilla Turunen laskeskelee olleensa keskimäärin kerran kuussa, usein noin 5–6 päivää kerrallaan, mihin pyrittiin mahduttamaan 3–4 ottelua.
“Kiersin kerran junalla viikossa koko Itävallan, näin neljä vai viisi peliä. Aikaa se vaatii, mutta sitähän minulla oli.”
Kaikkiaan hotelliöitä pelaajatarkkailijana kertyi noin 40–50 kauden aikana.
“On se välillä rankkaakin, koska aina on se matkustus, illalla peli, ja sitten vaikka hirveässä kelissä kahden tunnin matka takaisin hotelliin yöksi. Ei se silloin mitään herkkua ollut.”
Turunen kertoo käynnistäneensä oman vastaanottimensa heti ottelun alkulämmittelyissä.
“Joku pelaaja voi olla siinä se purkkaa jauhava leija, jolla on kypärän remmi auki ja katselee katsomoon. Se vähän kertoo siitä luonteesta.”
“Eikä se haittaa, jos on taiteilija. Vetelihän (Hynek) Zohornakin lämmittelyissä remmit auki ja hihhuloi ihan missä sattuu. Mutta kun se pieksi niitä ranteita (laukauksia) menemään, niin huomasi, että sillähän on ihan hirveä (hyvä) kuti. Ja olihan sillä, kun rupesi sitten Pelicansissa sitä käyttämään.”
Zohornahan oli aivan rikki ensimmäisen kuukauden. Sehän ei päässyt sängystä ylös, ja veti särkylääkkeitä.
Ottelun aikana Turunen keskittyi ainoastaan pelaajaan, ei joukkueen tekemisiin.
“Katsoin vaikkapa tilanteisiin reagointia, saako se syötöt haltuun vaikeista asennoista, mistä ja miten se ampuu. Miten reagoi, jos sitä taklataan väärin tai oma kaveri tekee mokan. Miten se käyttäytyy vaihtoaitiossa. Kaikkea pientä mitä ei voi televisiosta nähdä.”
“Joku muuhan voi ajatella eri tavalla, ja ajatteleekin, mutta minä tein omalla tavallani.”
Pelin päätyttyä Turunen ja Laukkanen tyypillisesti kävivät vielä keskustelemassa pelaajan kanssa kasvotusten, mikäli tämä oli esiintynyt kaukalossa edukseen.
“Joskus saatettiin jättää jututtamattakin, jos pelin aikana kumpikaan ei ollut saanut siitä mitään irti. Ei niitä hylätty, mutta siirrettiin vaikka seuraavaan vuoteen, ja katsottiin sitten uudestaan.”
Pelaajatarkkailijan työ jatkui kotihallissa Isku Areenalla myös harjoituspäivinä.
“Katsoin lähes päivittäin harjoitukset yläkerrasta. Ihan sen takia, että halusin tietää tarkkaan meidän joukkueen joka jätkän, ja mihin ne oikeasti pystyy. Treeneissähän sen näkee, mitä ne saattavat siellä tehdä. Pystyvät tekemään harjoituksissa jotain, mutta eivät pysty vielä siirtämään peliin. Se on siellä sisällä”, Turunen pohtii.
“Mutta joskus on tapauksia, joilta ruvetaan odottamaan ihan älyttömiä, vaikka eivät pysty sitä treeneissä tekemään, niin miksi ne pystyisivät tekemään sen pelissä? Se pitää ymmärtää siinä kohtaa kun ajatellaan miten sen pelaajan kanssa halutaan jatkaa. Pystyykö se siihen, onko sillä mahdollisuuksia tehdä niitä juttuja vai ei. Ettei mennä haukkumaan väärää puuta, että sinun pitää tehdä 20 maalia, jos ei sillä ole mitään mahdollisuuksia tehdä sitä. Ei pidä vaatia vääriä asioita pelaajilta.
Alkusyksyn toistuva tottumisvaihe
Kaudelle 2018/19 Lahteen Tshekin liigasta löydetystä Zohornasta ja HIFK:n ylenkatsomasta Oliwer Kaskesta puhuttaessa päästään jo Pelicansin pelaajalöytöjen kruununjalokiviin. He olivat katveeseen jääneitä rivipelaajia, jotka yhtäkkiä Lahdessa mättivät 40-50 pistettä kaudessa, ponnahtivat maailman kovimpiin kiekkoliigoihin ja maajoukkue-edustajiksi arvoturnauksiin.
Tosin tutuksi on tullut sekin, että laadukkaillakin pelaajilla kestää noin syys- ja lokakuu päästä Liigassa parhaaseen pelivireeseen. Yksi asia on sopeutuminen suomalaisen pelitavan taktisiin rytmeihin, toinen taas fysiikkapuolen harjoittelukulttuuriin. Niin kesti myös Zohornalla.
“Kun se tuli Suomeen, ei se ollutkaan enää taiteilija, kun joutui tekemään niin paljon enemmän töitä.”
“Zohornahan oli aivan rikki ensimmäisen kuukauden. Sehän ei päässyt sängystä ylös, ja veti särkylääkkeitä, että pystyi tulemaan treeneihin. Mutta se palveli sitä. Kun se aukesi siitä, niin johan alkoi tapahtua.”
Pelaajan lopullista sopeutumista Liigaan ei voikaan koskaan varmasti tietää, Turunen muistuttaa. Saman alkutahmeuden ovat Pelicansissa sittemmin kompastelleet myös sankareiksi kohonneet Lukas Jasek, Filip Kral, Lubos Horky ja Lars Bryggman. Parhaillaan Wyatt Kalynuk käy läpi omaansa.
“Se alku on niille aina vaikea, kun ne tulevat tuolta. Eivät ole tottuneita siihen, että vedetään kaksi kertaa päivässä ja on kesätreenit ja kaikki. Ettei se lopukaan siihen, kun otat vehkeet pois ja lähdet kotiin, vaan sitten lähdetään vielä puntille, juoksemaan tai kuntopiiriin.”
Ristiriitojen maailma onnistumisista huolimatta
Turusen työ Lahden Pelicansin pelaajatarkkailijana päättyi vajaaseen viiteen vuoteen yt-neuvotteluissa kevättalvella 2021.
Keskusteluni hänen kanssaan on edennyt liki kaksi tuntia. Useassa kohtaa rivien välistä ja suoraankin on ollut kuultavissa, että Pelicansin sisällä Laukkasen ja Turusen työ kohtasi epäluuloja. Kun he esittelivät uusia pelaajalöytöjään, saatettiin ne Turusen kokemuksen mukaan teilata ensimmäisinä päivinä tai jopa näkemättä. Libor Sulak koska tuli EBEL-liigasta. Casimir Jürgens koska ponnisti Mestiksestä. Iikka Kangasniemen piti Pelicansin epäilijöiden mukaan “kuolla jäälle” pienen kokonsa takia. Kasken ja Zohornankaan ei katsottu pärjäävän Liigassa.
Puhumattakaan monista matalamman profiilin kokeiluista. On ulospäinkin näkyneitä viitteitä siitä, että kausina 2018–2020 hetkellisen menestyksenkin aikaan Pelicansissa ajautui sivuraiteille merkittävä joukko aiemmissa joukkueissaan potentiaaliaan näyttäneitä pelaajia. Kyseessähän piti olla pelaajalähtöiseksi uskotun ja reilun lätkäjätkän maineessa kulkevan päävalmentaja Ville Niemisen johtama pelaajakehittämö. Kaikki joukkueessa eivät voi samaan aikaan olla voittajia, mutta voidaan pohtia, aiheuttivatko kaikki kyseiset yksilöt omilla toimillaan vaikeutensa, vai saivatko he missään vaiheessa rakentavaa työilmapiiriä tai mahdollisuutta aidosti ulosmitata osaamistaan.
Tai ehkä heiltä puuttui se tarvittava maine. Pelicanshan on tarjonnut uusia mahdollisuuksia Juhamatti Aaltosen ja Justin Hodgmanin kaltaisille oikuille kuin kunniavelkana, jopa tilanteissa joissa joukkueeseen olisi tarvittu aivan eri pelipaikan pelaajaa. Voidaan pohtia, onko niistä visiiteistä jääty voitolle pelillisesti tai taloudellisesti.
Turusen kokema seuran sisäinen vastarinta kuulostaa kuitenkin melko yllättävältä, vaikka eihän Pelicans minään harmonian tyyssijana ole näyttäytynyt enää aikoihin. Pelaajahankinnoista hyvin nopeasti saatujen näyttöjen olisi silti luullut vakuuttaneen seurassa tarpeeksi.
Toisaalta tämä on vasta yhden henkilön todistus ja kokemus tapahtumien kulusta, jota siihen liittyvät faktat kuten henkilöstönvaihdokset osaltaan tukevat. Kenties näitä todistuksia kuullaan joskus tulevaisuudessa muiltakin kokonaiskuvan hahmottamiseksi.
Valmentaja turvaa selustaansa
“Valmentajat haluavat usein itse kasata joukkueen, mutta kun ei siihen ikinä riittäisi rahat”, Turunen syöttää ajatuksen uuteen suuntaan.
Kysyn, ja hän tarkentaa. Valmentajat tyypillisesti havittelevat itselleen entuudestaan tuttuja tai muuten jo hyviksi todettuja pelaajia. Se on yhdistänyt myös Pelicansin päävalmentajia, niin onnistuneita kuin epäonnistuneita. Tämä laatutakuun kaipuu on sinänsä ymmärrettävää valmentajalle, joka kokee painetta oman työpaikkansa puolesta, että joukkueeseen saamansa työkalut riittävät. Ja eihän valmentajilla ole aikaa etsiskellä himmeämpien valojen jäähalleista nimettömiä helmiä.
Tänä päivänä Pelicansilla on Ryan Laschin, Patrik Carlssonin ja Michal Jordanin kaltaisia vahvistuksia Euroopan huipulta. Heidän hankintaan ei yhtä paljon tarvita scouttausta vaan rahaa. Alkuvuosina “Latu-partion” päätehtävänä oli alle kahden miljoonan budjetilla löytää edullisia nousevia kykyjä, joiden arvo pelillisesti ja tienesteiltään oli vasta kohoamassa.
Yksinkertainen matematiikka kertoo, että silloin 25 pelaajan ryhmässä kovin moni ei voi maksaa 100 tai 150 tuhatta euroa. Piti löytää niitä viidenkympin pelaaja tekemään satasen tulos.
“Me oltiin käyty edellisenä vuonna katsomassa Sparta Prahan peliä. En muista sitä pelaajaa, mutta samassa ketjussa oli pistänyt silmään (Jiri) Smejkal, että tuossahan olisi. Raffi jätkä maalinedustoilla.”
“Soitin taas (Michal) Repikille. Hän kehui Smejkalin maasta taivaaseen, että se on nuori jätkä, sillä on vähän puutteita joissain, mutta todella tunnollinen tekijä ja haluaa NHL:ään.”
Kiinnostus osoittautui molemminpuoliseksi. Lahdesta palattiin tapaamaan Smejkalia syksyllä 2019.
“Meillä oli “Lelun” kanssa sellainen luottamus, että jos minulla joku pelaaja on kenet välttämättä haluan, niin sain sen ottaa. “Lelu” otti vastuun, mutta luotti siihen, että pelaaja on hyvä. Smejkal oli yksi tällainen.”
“Kaikki oli valmiiksi sovittu, että laitetaan joulun aikaan nimi paperiin.”
Tässä kohtaa Pelicans eli kuitenkin jälleen, sanotaanko sekavampaa, aikaa.
Hankinta torpattiin. Smejkal siirtyikin Tapparaan.
Koko ajan kohtuullisen lähellä oikeaa
Huonosti ei Pelicansille silti käynyt, kun myöhemmin keväällä 2020 – jälleen Repikin toimiessa välikätenä – ykkösketjuun löytyi Rudolf Cerveny. Smejkal kelpasi Lahteen sitten vuotta myöhemmin näytettyään Tapparassa taitonsa ja nostettuaan palkkapyyntiään kalliimmaksi.
Lukuisista pelaajista lauottuja ennakkoluuloja vedettiin Turusen mukaan kyllä myöhemmin takaisin, mutta ristiriidat ja epäluottamus jättivät jälkensä. Ulospäin profiiliaan nostaneen seuran sisällä vaikutusvaltaisten henkilöiden jääkiekkomaut eivät useinkaan tuntuneet kohtaavan.
Joskus toisinkin päin. Hän itse ei olisi nähnyt Ben Bloodille käyttöä tämän saapuessa 2015, eikä ole aina muulloinkaan arastellut mielipiteensä ilmaisemista.
“Oon siinä mielessä täysin väärässä, että sehän (Blood) pystyi kuitenkin pelaamaan monta vuotta. Mutta en itse olisi sitä lähtenyt hakemaan, olisin etsinyt jonkun paremman.”
Kovaotteinen Blood nousi Lahdessa kulttihahmoksi, jonka jopa Tappara hankki myöhemmin.
“Jos tarvitaan selkeästi rouhea jätkä, niin esimerkiksi Anton Myllärihän oli todella hyvä. Simppeli pelityyli, vahva jässikkä, mutta sillä oli myös pelitaitoa. Siinä näen rouhean pakin”, Turunen haastaa.
Se oli loppujen lopuksi aika pieni panostus siihen nähden, että oltiin koko ajan kohtalaisen lähellä oikeita valintoja.
Turusen lähtiessä Pelicansista 2021 elettiin jään tasolla jo uutta aikaa. Tommi “Hölö” Niemelän aikaa.
“Kun pelaajat ovat ponnahtaneet tätä kautta ylöspäin, ja varsinkin nyt kun “Hölö” oli täällä, ja puskaradio heittää minkälainen meininki on Pelsussa, niin oli taas helpompi saada pelaajia sisään.”
Pelicansin ns. sekavampina aikoina se oli hetkellisesti jo vaikeampaa, kun tieto sisäisestä toimintakulttuurista ja pelaajien kokemuksista alkoi levitä.
“Totta kai tässä työssä tulee epäonnistumisiakin, se on selvä”, Turunen tiedostaa omasta roolistaan.
Pelicans muun muassa yritti mutta ei saanut Ahti Oksasta, kun tämä palasi Jokereista Liigaan. Oksanen takoi sitten KooKoossa 48 pistettä 53 otteluun.
“Se jäi vähän harmittamaan. Sen mie oisin halunnu.”
Oksasen hinta olisi Turusen mukaan ollut 120 000 euroa. Turunen arvioi, että hänen ja Laukkasen Keski-Eurooppaan suuntautuneiden tarkkailumatkojen kulut olivat yhden kauden aikana suuruusluokaltaan 25 000 euroa. Lisäksi maksettiin tietenkin palkat.
“Se oli loppujen lopuksi aika pieni panostus siihen nähden, että oltiin koko ajan kohtalaisen lähellä oikeita valintoja.”
Kohtalaisen lähellä oikeita valintoja. Kun perkaa Pelicansiin vuodesta 2016 alkaen tulleita pelaajia, ovat rekrytoinnit toden totta parantuneet paljon ja toisteisesti. Pelicans on usein paitsi saanut haluamansa pelaajat myös onnistunut hankinnoissa selvästi paremmin kuin mihin totuttiin hakuammunnalla seuran ensimmäiset 15 liigavuotta.
Ilman ennen kaikkea Laukkasen ja Turusen vuodesta 2016 tekemää taustatyötä Pelicans saattaisi edelleen olla vain se ailahteleva ja keskinkertainen seura muiden joukossa, joka hankkisi vääränlaisia pelaajia, vaihtaisi valmentajia paremman huomisen toivossa ja tuskailisi huonon hinta-laatusuhteen jarruttamana.
Pahimmillaan kiekkoyhteisön tuska ja kritiikki kohdistuisi tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa kuvailtuihin epäonnistuneisiin pelaajiin, eli oikeastaan vääriin ihmisiin. Silti se on kaikissa tapauksissa seura joka pelaajahankinnat teki, ja taustatyöt jätti tekemättä. Miksipä ei pelaaja tulisi Pelicansiin ammattiaan harjoittamaan, jos seura on siitä valmis maksamaan?
Pelicans tuskin olisi silloin varsinkaan kaksinkertainen finalisti ja uskottava mestaruuden tavoittelija. Siinä kasvutarinassa täysin uudelle tasolle nostettu ulkomaalaisten ja kotimaisten pelaajien hankinta on ollut varmasti tärkein yksittäinen osanen valmennuksen ohella.
“Olihan se kivaa työtä. Meillä oli se himo onnistua siinä, että kaivetaan ne hyvät pelaajat jostain”, Turunen toteaa lopuksi.
“On tässä silleen hyvä fiilis vaikkapa noista kahdesta viime vuodesta, että on ollut ainakin jollain tavalla tekemässä sitä siementä, että tuohon on päästy.”
Seuraa ja saa blogin tuoreimmat päivitykset Facebookissa ja Instagramissa, tai jätä kommentti alla olevaan laatikkoon.
One thought on “Pelicansin tie pelaajahankintojen mestariksi, osa 3/3: “Valmentajat haluavat kasata joukkueen, mutta ei siihen ikinä riittäisi rahat””