SaiPaa alkoi kyllä käydä jo sääliksi.
Vaikka Liigasta puhuttaessa kilpailun pitäisi mielestäni olla keskiössä, ja pysyn kannassani esimerkiksi Vaasan Sportin olemassaolon aikamoisesta turhuudesta, niin SaiPan kohdalla jotakin on toisin. Se on ollut vuodesta 1996 lähtien SM-liigan itäinen ulottuvuus, joka on monesti onnistunut pärjäämään kaukalossa kokoistaan paremmin.
Kun kirjoitan tätä blogia Pelicans- ja Lahti-näkökulmasta, niin olihan SaiPa vuosien ajan se rakkain vihollinen, se viha-rakkaussuhteen toinen osapuoli. Kouvolan nousu Liigaan ja suhteen väliin on ehkä loitontanut puolisoita, mutta yhä otteluissa on erityislatausta. Ja edelleen Lahen Turkoosi laulaa katsomossa “Mä vihaan SaiPaa, mä tunnen sen, mä tiedän sen…” jopa niissä otteluissa, joissa vastustajana on aivan muu joukkue. Laulun sanoista huolimatta kannattaa muistaa, että vihollisuutta ei olisi ilman välittämistä.
Se on vähän hassua, että “RaiPa-ilmiötä” kuvailtaessa media on innostunut ylistämään, kuinka juuri nyt lappeenrantalainen kiekkoyhteisö osoittaa uljasta kulttuuriaan.
Niin pitkä ja synkkä ehti SaiPan vuosikausien korpivaellus olla, että näytti olevan enää ajan kysymys, kunnes lopullinen niskalaukaus tulee. Siksi joukkueen tänä talvena pelaamalla kirjoittama tarina ryysyistä rikkauksiin on tuntunut jollain tapaa ihan ansaitulta.
Raimo Helmisen valmennuksessa sekalaisesta joukkueesta on välittynyt saipalaista identiteettiä. Vastustajalla ei ole kaukalossa aikaa, tilaa eikä kivaa, kun keltamustat ovat jatkuvasti kimpussa klassisen “eteläkarjalaisen kusipääkiekon” oppien mukaisesti. Tänään kohtaavat SaiPa ja Pelicans saattavat edustaa yllättävän samanlaista pelitapaa pelikaanien reivattua tekemistään kamikaze-kiekkonsa suuntaan.
Kuluvan kiekkokauden suurimmasta ilmiöstä kertoo SaiPan yleisökeskiarvo, joka ennen tämän illan Pelicans-ottelua on 3 910 katsojaa. Komea luku seuralle, joka on vuosien ajan rämpinyt pohjalla, pelaa ränsistyvässä Kisapuistossa ja jonka toiminnan jatkuminen oli toimitusjohtajan mukaan viime keväänä vaakalaudalla. Nyt täyttyvät sekä katsomot että kassa.
Se on vähän hassua, että “RaiPa-ilmiötä” kuvailtaessa media on innostunut ylistämään, kuinka juuri nyt lappeenrantalainen kiekkoyhteisö osoittaa uljasta kulttuuriaan. Nytkö sitä kiekkokulttuuria mitataan, kun joukkue on voittanut otteluita ja paistatellut sarjan kärkipaikalla?
Eikö silloin kehuta jotakin, joka on kaikkein helpointa, tavallaan jopa halpaa? On aina kevyintä hypätä menestyjien kelkkaan tuulettelemaan maaleja ja voitettuja otteluita.
Nytkin alkukaudesta SaiPan yleisömäärät ehtivät tippua 2 400:n paikkeille, kunnes ennätyksellinen voittoputki alkoi. Katettuun pöytään onkin sitten riittänyt tulijoita.
Samahan se on muuallakin, myös Lahdessa. Parin kauden ajan katsomot pullistelivat, kun menestys oli ennennäkemättömän hyvää, ja Lahti oli hetken aikaa myös huumapääkaupunki velloessaan “turkoosissa huumassa”. Nyt katsomot ovat sitten sitäkin tyhjempiä, kun odotusarvo on kasvanut ja ollaan entistä nirsompia heikommille ajoille.
Se on, no, ei erityisen uljasta. Se on vain kotiin jäämistä, ja jonkin muun arkisen tekemisen valitsemista.
Suurin arvostus kuuluisi niille ihmisille, jotka kävivät Kisapuistossa katsomassa SaiPan otteluita jo aiemmin. Puhumattakaan niistä kannattajista, jotka kiersivät joukkueen mukana ympäri maata. Miksipä ei myös niille, jotka ovat tavalla tai toisella aktiivisesti välittäneet ja vaatineet seuralta ja joukkueelta parempaa. Se jos jokin on ollut hienoa kiekkokulttuuria raskaina aikoina.
Lappeenrannan Kisapuistoa on mollattu monella tapaa, mutta tällä kaudella siitä on tullut taas kiinnostavampi vierailukohdekin. Vaikka esimerkiksi pramea Nokia Areena on tullut Pelicansia seuraaville kovinkin tutuksi viime kausina, niin ainakin itselläni veri vetää niihin perinteisiin lihapiirakantuoksuisiin jäähalleihin. Kisapuisto tulee olemaan niistä yksi kohde tämän kauden aikana.
Seuraa ja saa blogin tuoreimmat päivitykset Facebookissa ja Instagramissa, tai jätä kommentti alla olevaan laatikkoon.