Mihinkäs stereotypiaan tämä Yli-Junnila nyt lokeroitaisiin?

Lahden Pelicansissa menestyneet päävalmentajat ovat tupanneet olemaan selkeäpiirteisiä miehiä ja jopa vähän sterereotyyppisiä hahmoja. Tässä suhteessa nobody-kategoriaan toistaiseksi laskettava Juhamatti Yli-Junnila lähtee hieman takamatkalta. Yli-Junnilasta olemassa ovat vasta kasvot, ei henkilöbrändiä. Varsinkin kun edeltäjänään oli hymypoika ja kivakiva Tommi Niemelä, joka luotsasi joukkueen finaaliputkeen, ei tilanne ole aivan helppo apuvalmentajan paikalta ylennetylle Yli-Junnilalle.

Pelicansissa menestyneet valmentajat ovat tavanneet olla vahvoja tai värikkäitä hahmoja. On Ville Niemisen velmuilua ja Petri Matikaisen moottorisahajohtamista. Sitä ennen Kai Suikkanen oli kulmikas maalaisjätkä. Tässäkin kuin huomaamattani tulen taas vahvistaneeksi stereotypioita. Urheilupuheessa on vahva taipumus tähän.

Viihde tarvitsee persoonia, mutta on myös iso vaara haksahtaa harhaan puhuttessa valmentajista, jotka ovat pukunsa alla kuitenkin kokonaisia ihmisiä ja jääkiekon moniosaajia. Pekka Virta kantaa äreän tyrannin leimaa. Lauri Marjamäki edustaa asiakeskeisiä insinöörejä. Risto Dufva on se leppoisa vitsiniekka. Ja sitä rataa.

Eiväthän ne paikkaansa pidä. Kun puhutaan mestarivalmentajista, he ovat varmasti hallinneet kaikki pelin ja ihmisten johtamisen osa-alueet kohtuullisen hyvin, menemättä missään liiaksi ääripäihin.

Pitää olla jämäkkä, mutta ei raskas. Pitää olla pelin osaaja, mutta myös ihmisjohtaja.

Pitää olla jämäkkä, mutta ei raskas. Pitää olla pelin osaaja, mutta myös ihmisjohtaja. Uskon, että siinä sopivassa tasapainossa on nykypäivän valmentajuuden ydin.

Osa nimenomaan meistä median edustajistakin ylläpitää näitä harhakuvia. Ylitulkitaan normaaleja ilmeitä. Selostaja arvelee, että valmentajan “sisällä kiehuu” pelaajan saatua tavanomaisen jäähyn, vaikka luultavimmin koutsi miettii vain alivoiman peluutusjärjestystä. Kuvittelemme, että nyt se varmaan potkii pukukopissa roskista, kun joukkue päästi kaksi helppoa maalia. Olisi aika päivittää mielikuvia. Ammattilaiset ovat olleet näissä tilanteissa tuhat kertaa aiemmin. Joskus räiskyy, tottahan toki, mutta ei aina.

Toki kaipaamme persoonia, väritahroja jotka erottuvat. Valmentajat ja pelaajat tietävät sen, ja saattavat vetää roolia. Osalta itsensä brändääminen käy luontevammin, joiltakin ei. Jonkun uraa leima edistää, toista häiritsee.

Odotan nyt mielenkiinnolla esimerkiksi Marko Tuomaisen suoritusta Jukureiden päävalmentajana. Hänhän tuli aikoinaan tunnetuksi raivokohtauksistaan Heinolan Peliitoista tehdyssä tv-dokumentissa. Otaksun sen kertoneen valmentajan epävarmuudesta ja keskeneräisyydestä – tai jostakin muusta pahoinvoinnista. Silloin takana oli vasta pari vuotta valmentamista. Ehkä Tuomainen oli liian kovassa paikassa.

Mika Toivola ja Tomi Lämsä jäivät Pelicans-käskijöinä lyhytkestoiseksi seinätapetiksi, vaikka yrittivätkin yrmyillä itselleen uskottavuutta ja jonkinlaista imagoa. Heidän olemuksensa oli aina jotenkin takakireä, aivan kuin käsi puristuisi taskussa nyrkkiin valmentajan tietäessä, että homma ei nyt välttämättä ole ihan siinä hanskassa.

Molemmat ex-pelaajat Yli-Junnila ja Tuomainen ovat viisaasti kerryttäneet ne tarvittavat kymmenkunta vuotta valmennuskokemusta ennen kuin ryhtyivät liigajoukkueen päävalmentajan vaativaan pestiin. Hekin laskettaneen pintapuolisesti sinne kulmikkaampien lätkäjätkien kastiin, mutta näitä stereotypioita ei ehkä kannata vielä lokeroida. Peli, puheet ja teot näyttäköön. Tässä vaiheessa syksyä valmentajien puheet ovat vielä korostetun asiallisia ja pitkiä.

Tommi Niemelästä ja Pelicansista tuli kamppailussa Tapparaa vastaan jo likimain koko Suomen suosikkeja. Ei Niemeläkään silti varmasti ollut pelkkää päivänsädettä niinä kertoina, kun joukkuetta piti muistuttaa sovituista pelisäännöistä lipsumisesta. Kurssin kääntäminen syksyllä 2023 vaati jopa itse Ryan Laschin penkittämisen. Siinä hetkessä valmentaja ei voi olla kaveri.

Kuten todettua, olen muodostanut sen kokonaiskuvan, jotta kaikkien Liigan päävalmentajien tulee osata valmentaa peliä, valmentaa joukkuetta, valmentaa yksilöä, ymmärtää fysiikkaa, psykologiaa, rekrytointia, projektinhallintaa ja niin edelleen. Sopiva määrä osaamista kaikesta, uppoamatta missään mikroskooppisen pieniin asioihin. Tiedättehän sen Pennasen Antin, joka valmentamisen ohella syventyi opiskelemaan psykologiaa. Pisteet itsensä kehittämisestä, mutta Ilves-flopin jälkeen maajoukkue kaipaisi nyt sitä kokonaista lätkävalmentaja-Pennasta.

Se että Niemelä hymyili, Tuomainen huusi tai keittiöfilosofi Tero Lehterä puhui kauniisti ihmisyyden teorioista, on melkoista pintaa. 80-90 prosenttia valmentamisesta tapahtuu harjoitusolosuhteissa katseilta piilossa. Siinä arjessa pidetään viittäkymmentä lankaa käsissä ja on myös osattava koota ympärilleen ryhmä, johon tarvitaan 3-5 valmentajan täysi työpanos eri osa-alueilla. Yli-Junnilalla on edeltäjäänsä Niemelään nähden hieman ohkaisempi valmentajatausta, mutta hän oli mahdollistamassa Niemelän glooriaa.

Niemelän nimeämä menestymisen kolmio kuului “Joukkuehenki – peli – päivittäinen työ”. Jatkossakin ratkaisevana säilyy ryhmän kokoaminen ja vastuun jakaminen, se tulee muistaa. Kaikki se arjessa valmentaminen heijastuu lopulta pelaajien tekemiseen jäällä. Seuratkaamme sitä stereotypioiden sijaan.