LUKU 1: Raastepöydästä voi aloittaa

”Et ole koskaan niin hyvä kuin kehutaan, etkä koskaan niin huono kuin haukutaan.”

Muistan Nupen sanoneen tuon mietelauseen lehtihaastattelussa joskus vuosia sitten. Olen pitänyt viisauden mukanani, ja huomannut sen pätevän yllättävän moneen tilanteeseen. Pätee myös Lahden Lätkäseuran kuluvaan kiekkokauteen ja siihen vaikuttaneisiin ihmisiin.

Nupe on jääkiekkolegenda. Parikymmentä vuotta sitten peliuransa ennenaikaisesti lopettamaan joutunut NHL-maalivahti, josta polvi ei parantunut. Hän on myös Lätkäseuran pelastaja ja pitkäaikainen omistaja. Liipolalainen katujätkä, valmentaja, remppamies. Rapatessa roiskuttaja.

En ole nähnyt sellaista käyntikorttia, johon kaikki hänen vuosien saatossa ottamansa tittelit mahtuisivat. Tosin ulottuuhan hänen vaikutuksensakin lahtelaiseen jääkiekkoon jo 30 vuoden ajalle. Silloin alussa oltiin vielä sarjatasoa alempana, ”divarissa”.

Nupen ja minun välilläni on jo pidemmän aikaa ollut sellaista sopivaa ammatillista kitkaa. Hän on tekijä, minä olen puhuja. Niissä on aina vissi ero, ja on kai hyvä, että molempia on. Olemme me käyneet pitkiä ja hyviäkin keskusteluja jääkiekosta joskus aiemmin, minä haastattelijana ja hän vastaajana. Ei enää ihan viime vuosina, mutta joskus.

En tiedä, saisimmeko enää sellaista rakentavaa keskustelua aikaan, koska oma ajatteluni on muuttunut. Ajattelen nykyään monella tapaa toisin jääkiekosta, elämästä ja ihmisistä. Se huippu-urheilun alun perin kiehtova maailma ei enää sillä tavalla vedä puoleensa kaikkine vaatimuksineen, tuloksineen ja kovine paikkoineen. Ehkä tosin Nupekin on muuttunut johonkin suuntaan, kukaties.

En vain tiedä pystyisinkö täysin ostamaan sitä mitä Nupe taitavana puhujana ja karismaattisena hahmona sanoo. Siitä se ehkä olisi kiinni. En epäile, etteikö hän tietäisi ja osaisi kaikkea jääkiekosta urheilujohtamiseen, vaan sitä mitä kaikkea on sen takana. Vuosien työskenteleminen toimittajana, varsinkin kun pitää silmänsä, korvansa ja mielensä avoinna, tekee sillä tavalla epäluuloiseksi monia asioita kohtaan, myös urheilujohtajia. Siinä alkaa terveellä tavalla epäillä sellaisia asioita, joissa totuuden kaunistelemisen mahdollisuus on suuri. Ja urheilupuheessa on, koska tuloksiin voi päästä niin monella tavalla.

Heitä joku esimerkki, Jii sanoo.

Jii on tutkaparini, tai aivojeni toinen lohko, jonka kanssa olemme nyt työntämässä tätä ensimmäistä vaunua vuoristoradan lakipisteeseen. Vai esimerkki, no, vaikka se mitä jääkiekkoseurojen johtajat usein puhuvat, niin kun niitä asioita voi esittää niin monella tavalla. Vain otteluiden lopputulokset, sarjataulukko ja tilinpäätös ovat totta, ja niistäkin kaksi ensimmäistä ovat tilastoja, eli emävaleita, ja viimeisessä on suuri tulkinnanvara ja säätämisen mahdollisuus. Tai päävalmentajat voivat lehdistötilaisuudessa kiinnittää huomion johonkin aivan triviaaliin asiaan, jos haluavat siirtää huomiota pois vaikkapa omista virheistään. Jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Ja Jiihän ymmärtää, ei hänkään ole ihan mikään eilisen Teerenpelin poika.

Nythän siellä Lätkäseurassa on se uusi päävalmentaja Sami. Totesivat, että se edellinen valmennusryhmä, jota johti Ylli, oli melko kokematon, niin päättivät korvata Yllin ”vahvan kokemuksen” Samilla, joka on joukkuevalmentajavuosiltaan puolet kokemattomampi. Sekin on yksi esimerkki siitä, miten ilmaisunvapautta käytetään luovasti. Saapa nähdä, miten loppukausi sujuu.

Eikä se siitä kokemuksesta ole kiinni, jos valmentajat eivät saa työrauhaa, Jii huomauttaa.

Lätkäseurassa siitä ei toden totta taida olla mitään takeita kenelläkään joka halliin sisään astuu.

Olen kirjoittajana päästänyt aika lailla irti siitä, että pitäisi aina olla haastattelemassa pelaajia, valmentajia ja johtajia. Sillä täytetään viihteen ja yleisen informaation osuus kyllä, mutta ei urheilujournalismin journalismin osuutta. Viihde ja perusuutiset ovat tietenkin helpompia tehdä kuin se tympeä journalismi. Kuka tahansa Lahden jäähallin lehtereillä vuosikaudet istunut tai etenkin seissyt katsoja osaisi heittää ne ihan samat kysymykset, joita palkkaa saavat toimittajat heittelevät otteluiden jälkeen. Osasinhan minäkin kun aloitin, vaikka en ollut toimittajakoulua käynyt. Varsinaista osaamista tarvitaan usein vasta tekstien, kuvien ja äänen oikeaan muotoilemiseen.

Mutta on työläämpää ja vaikeampaa lähteä analysoimaan. Jos alat kunnolla syventyä pallopelin nyansseihin tai kulissipelien juonenkäänteisiin, teet käytännössä enemmän töitä samalla palkalla. Mediassa työskentelevien toimittajien palkkaushan perustuu eniten määrään ja vähemmän sisältöön.

Entä jos en olisi kirjoittanut niitä 15 000 merkkiä sinne Aitioon. Miksi hitossa edes lähden tonkimaan tällaisia asioita ja kiekkokaupungin takakujia, kun olen väistymässä näistä hommista pois? Tarkoitus on ripustaa näppäimistö naulaan, kun Liigan viimeinen finaaliottelu on tänä keväänä pelattu. Silloin saa riittää Uusi Lahti, saa riittää Kiekkoaktivisti ja asioiden pähkäily. Olen tehnyt sitä jo jostain syksystä 2011 alkaen ja kyllästynyt suorittamiseen ja deadlineihin. Kyllästynyt olemaan liian kriittinen itseäni kohtaan ja odottamaan jotakin täyttymystä kuin Kanada-maljaa, jota ei vain koskaan tässä työssä voita.

Silti Renkomäen ABC:n lounaspöydässä kuvailin juuri äidilleni, että jollain tapaa on vain pakko. On vain pakko kirjoittaa. En pysty olemaan kirjoittamatta. Tai pystyn olemaan kirjoittamatta, mutta en pysty elämään sellaisessa todellisuudessa, jossa monet tietävät asioiden olevan enemmän tai vähemmän vinossa, mutta vielä useampi on niistä täysin tietämätön tai katsoo harhaan. Joten aion kirjoittaa ja työntää tämän vaunun vauhtiin.

”Niin, ehkä ne asiat voivat sitten sitä kautta muuttua”, äitini sanoi.

Ehkäpä. Raastepöydästä voi aloittaa, kuten hokee Mika Saukkonen aina ottelun ensimmäisen maalin jälkeen. Hänen jäämistään selostuskopista joskus aikanaan eläkkeelle aion juhlia avaamalla samppanjan.

Tulehan Jii, niin aletaan hommiin.

Seuraa ja saa blogin tuoreimmat päivitykset Facebookissa ja Instagramissa, tai jätä kommentti alla olevaan laatikkoon.